Ay-liike kipuilee, kun valta-asema horjuu

Keskuskauppakamarin toimitusjohtaja Juho Romakkaniemi ehdotti Helsingin Sanomissa (16.3.2019), että paikallista sopimista työehdoista laajennettaisiin ja että sen perusteet kirjattaisiin lakiin. Ehdotus on kannatettava. Romakkaniemi ehdottaa, että yleissitovia työehtosopimuksia noudatettaisiin, ellei yrityksessä tai työpaikalla ole sovittu paikallisesti toisin. Ei liene yllättävää, että jo seuraavan päivän lehdessä SAK ja STTK tyrmäsivät ehdotuksen. Mutta joko he eivät olleet lukeneet Romakkaniemen ehdotusta kunnolla tai sitten eivät vain halunneet sitä ideologisista syistä ymmärtää oikein. Veikkaan jälkimmäistä.

SAK:n puheenjohtaja, ja ystäväni, Jarkko Eloranta lähtee siitä, että yleissitovuus estää työehtokilpailun yritysten välillä. Tähän liittyy kaksi ongelmaa. Ensiksikin ajatus, että yritykset olisivat niin yhdenmukaisia, että yleissitovat työehtosopimukset olisivat kaikille yhtä sopivia ja toimivia. Suuryritysten ehdoilla tehdyt sopimukset ovat aivan liian jäykkiä toimiakseen monissa pienissä ja keskisuurissa yrityksissä, joilla ei edustusta neuvottelupöydissä omia intressejään ajaakseen.

Toiseksi, Eloranta tulkitsee, että yleissitovista työehtosopimuksista luovuttaisiin kokonaan. Tällaista ei Romakkaniemi esitä. Päinvastoin, niitä noudatettaisiin niin sanottuna perälautana, jos paikallisia sopimuksia ei tehtäisi. Palkansaajan sopimukselliseen turvaan ei tulisi mitään muutoksia. Elorannan esimerkki kahden euron tuntipalkasta on harhaanjohtava ja lähentelee perussuomalaisten populismia. Miksi paikallisesti joku sopisi kahden euron tuntipalkasta, jos yleissitova työehtosopimus antaisi paremman? Palkansaajajärjestöissä tulkitaan paikallinen sopiminen kyseenalaisen laajasti, jolloin saadaan luotua vaikutelma, että paikallinen sopiminen olisi jo laajasti käytössä. Näin ei ole. Omia sopimuksia ei tehdä vaan tosiasiallisesti kyse on keskustason työehtosopimusten joustorakenteiden soveltamisesta työpaikoilla. Yleissitovuus ei mahdollista muuta.

Ay-liikkeellä on ainakin kaksi syytä, miksi se vastustaa paikallisten sopimusten laajentamista. Erityisesti SAK mutta myös muut keskusjärjestöt sekä liitot pelkäävät oman organisaationsa legitimiteetin murtuvan sopijaosapuolena, jos sopiminen olisi työpaikoilla. Kysymys on siis oman valta-aseman säilyttämisestä. Ay-liikkeen edustajat eivät myöskään luota, että niiden edustajien osaaminen riittäisi työehdoista sopimiseen paikallisesti ja erityisesti vastustavat, että joku muu kuin liiton edustaja voisi sopimuksia tehdä. Liittoihin kuulumattomia on kuitenkin jo noin 40 prosenttia palkansaajista. Ja kolmanneksi ay-liike haluaa estää yksittäisten työntekijöiden tekemästä sellaisia työehtosopimuksia, jotka ovat sen omien ideologioiden tai intressien vastaisia. Ay-liike kamppailee poliittisesta asemastaan yhteiskunnassa. Ilman tuntuvia uusia toimintatapoja se häviää tuon kamppailun.

Ammattiyhdistysliike on romahtamassa?

Palkansaajajärjestöjen järjestäytymisaste on romahtanut. Työ- ja elinkeinoministeriön uunituoreessa tutkimuksessa kokonaisjärjestäytymisaste on 59,4 % edunvalvonnan piirissä olevista eli palkansaajista ja työttömistä. Luku on historiallisen alhainen – ja voimakkaassa laskussa. Järjestäytymisaste on laskussa kohti 50 %, joka on legitimiteettiraja. Mihin perustuen ammattiliitto tai keskusjärjestö voi tehdä sopimuksia tai muita sitoumuksia, jos sillä on vain vähemmistön puhevalta? Miesten järjestäytymisaste on enää 52,3 % ja laskussa. Käytännössä vain joka toinen mies kuuluu enää ammattiliittoon. Naisista järjestäytyneitä on 66,4 % eli kaksi kolmannesta. Aiemmin Helsingin Sanomien selvitys osoitti, että alle 35 vuotiaista vain alle 40 % on järjestäytyneitä.

Ammattiyhdistysliikkeen jäsenmäärän lasku ei ole yllätys. Sitä on jatkunut jo vuosikausia. Mistä sitten vetovoiman hiipuminen johtuu? Iltalehden haastattelussa SAK:n puheenjohtaja Jarkko Eloranta mainitsee syyksi vain pienten työpaikkojen lisääntymisen. Mutta hänkin tietää, että syyt ovat paljon moninaisemmat.

Tässä muutamia.

Asia ei kiinnosta eikä puhuttele. Ammattiyhdistystoiminnalla on menneen maailman maine. Palkansaajat ovat yksilöllistyneet eivätkä kaipaa sopimusjargonia puhuvaa ay-aktiivia kupeelleen. Ay-liikkeen raskas retoriikka ja pinnalle liimatun tuntuinen pakkomodernisointi digi-maailmaan ei innosta, jos sisällössä ei ole mitään uutta eikä puhuttelevaa. Ay-liikkeessä on kulttuurina hehkuttaa sen tärkeyttä samanmielisten kesken.

Ay-liikkeen toimintatapaa ei koeta omaksi. Nykypäivän palkansaajat eivät koe lakkoja, tukilakkoja tai poliittisia lakkoja omakseen. Siksi lakkotoimet ovatkin vain uhkia, ulosmarsseja ja hetkellisiä työnseisauksia; työntekijät kun eivät suostu enää muuhun. Toreille kerääntyvät aktiivit. Ay-liikkeen politisoituminen herättää torjuntaa samoin kuin ay-liikkeen profiili vahvasti vasemmistolaisena liikkeenä. Palkansaajista suurin osa ei ole vasemmistolaisia.

Historiassa eläminen. Ay-liike elää historiassaan. Sen saavutukset menneisyydessä ovat kiistattomat mutta vuosikymmeniin ei enää ole tullut mitään sellaisia uusi merkittäviä avauksia, jotka voitaisiin laskea ay-liikkeen erityiseksi ansioksi. Nykypäivän palkansaajalle ne eivät ole saavutuksia vaan itsestäänselvyys. Ay-liike ei ole kyennyt uudistumaan saavutuksilla. Näytöt puuttuvat.

Ukkoutuminen ja akkautuminen. Ay-liikkeen keulahahmot ovat valtaosaltaan varttuneessa keski-iässä olevia miehiä ja naisia, jotka toimivat 1980- ja 1990-luvun opein ja asentein. Tapa ja tyyli tehdä asioita eivät puhuttele tämän päivän nuoria tai nuorenmielisiä eikä muita kuin ay-aktiiveja.

Paikallinen toiminta lähellä jäsentä on innotonta tai sitä ei ole. Mitä on tämän päivän ammattiosastojen tai yhdistysten tarjonta jäsenilleen? Kokouksia, tiedotustilaisuuksia ja joku tuikahdus kerran kaksi vuoteen. Paikallisen tason aktiiveja tai semi-aktiiveja on noin 5-10 % jäsenistöstä ja sekin aktiivisuus on lähinnä viestinnän seuraamista. Paikallistoimijoilla ei ole eväitä saada jäsenistöä liikkeelle lähes millään keinolla. Kilpailukyky puuttuu.

Jäsenyys maksaa liikaa. Ay-liikkeen jäsenmaksu työttömyyskassamaksuineen on noin 300-600 euroa vuodessa. Absoluuttinen valtaosa jäsenistä ei saa tällä rahalla juuri mitään. Ay-liikkeen omienkin tutkimusten mukaan kysymyksessä on lähinnä vakuutuksesta työttömyyttä vastaan. Sen saa Yleisestä työttömyyskassasta 110 eurolla.

(Kirjoittajalla on 30 vuoden kokemus ay-liikkeen eri tehtävissä ja hän on toiminut muun muassa kahden ammattiliiton puheenjohtaja ja SAK:n hallituksessa.) o

Puolustuspolitiikassa puolustushallinto vie, poliitikot vikisee

Suomalaista turvallisuuspoliittista keskustelua on viime aikoina leimannut keskustelu hankittavien hävittäjien määrästä. Erityisesti poliitikot kokoomuksessa ovat halunneet profiloitua ”isänmaan puolustajiksi” tällä tavoin. Heidän mukaansa puolueet ovat sitoutuneet 64 hävittäjän ostoon. Tämä ei pidä paikkaansa, koska mitään päätöstä asiasta ei ole tehty. Hävittäjähankinnan ohjelmajohtaja Lauri Puranen on osaltaan hämmentänyt keskustelua. Ensin hän ilmoitti tammikuussa, että Suomen tilaamien hävittäjien lukumäärä ratkeaa vasta ensi hallituskaudella ja että 64 on alustava luku. Viittä päivää myöhemmin hän jo totesi, että ”hävittäjien lukumäärällä ja niiden kyvykkyydellä on molemmilla merkittävä vaikutus kriisien ennaltaehkäisykykyyn ja Suomen puolustusjärjestelmän uskottavuuteen ja suorituskykyyn. Laadulla ei voi korvata määrää eikä määrällä laatua. Molempia siis tarvitaan uskottavuuden saavuttamiseksi.”

Pidän selvänä, että poistuvien hävittäjien suorituskyky pitää vähintäänkin korvata, mielellään sitä pitäisi parantaa. Hävittäjäkeskustelussa pitäisi kuitenkin 7-10 miljardin – siis kolmen tuhannen miljoonan toleranssi – hankintahinnan ohella keskustella myös elinkaarikustannuksista. Ne ovat ainakin kolminkertaiset hankintahintaan nähden. Elinkaarikustannuksissa ei voi piikki olla auki. Puolustushallinnon sisäisessä kulttuurissa todetaan usein, että jos jotain halutaan, niin perustelut löytyvät aina. Puolustushallinto laskee sen varaan että heidän maineensa on niin luotettava ja osaamisensa niin syvää, että poliitikot eivät sitä pysty haastamaan. Ja ovat siinä oikeassa. Tämä on hävittäjäkeskustelussa kuultu esimerkiksi puolustusvaliokunnan puheenjohtaja Ilkka Kanervan suusta. Puolustushallinto vie, poliitikot vikisee!

Helsingin Sanomissa julkaistiin tuttu mutta erittäin kuvaava kartta Venäjän sotilaspiireistä. Kartta tekee näkyväksi sen, että kuinka perusteltua Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka Venäjän suuntaan on. Mutta yhtä lailla se tekee perustelluksi sen, kuinka perusteltua Nato-jäsenyys voi olla. Tukholman kansainvälisen rauhantutkimuslaitoksen SIPRI:n jo edesmennyt johtaja Alyson Bayles sanoi taannoin eräässä tilaisuudessa Suomessa Suomen ja NATO:n suhteesta diplomaattisesti: ”Suomalaisena pohtisin, kumpi antaa kansallenne paremman suojan, NATO:n ydinasesateenvarjo vai muutama miina metsässä?” Näin siis rauhantutkija. Mitä mieltä te olette?

Köyhyys jäytää myös vanhuksia, lapsia ja opiskelijoita

Kaikista hauraimpien köyhyys on sydäntäni lähellä. Tässä kirjoituksessa pohdin lasten, vanhusten ja opiskelijoiden taloudellista ahdinkoa. Olen kansanedustajaehdokkuuteeni liittyen kartoittanut laajasti yhteiskunnallista poliittista keskustelua, tutkimusta ja mielipidekirjoittelua huono-osaisuudesta. Siis köyhyydestä. Köyhyys on suhteellista. Rahaa on vähemmän kuin muilla, jotta tulisi toimeen. Suomalaisen mediaanipalkka (kaikkien palkansaajien Keskimmäinen arvo, siis eri kuin keskiarvo) on Tilastokeskuksen mukaan varsin tarkkaan 3000 euroa. Siitä menee veroa noin 28 prosenttia eli 840 euroa ja käteen jää 2160 euroa. Näin siis tilastollisesti. Tulotaso on noin kaksinkertainen köyhyysrajalla tai sen alla eläviin nähden.

Suomi on eräs maailman vauraimmista hyvinvointiyhteiskunnista. Se ei kuitenkaan tarkoita etteikö Suomessa olisi köyhyyttä. Köyhyys kalvaa erityisesti silloin, kun kotitaloudella on käytettävissään alle 60 % väestön keskimääräisestä käytettävissä olevasta tulosta. Yhden hengen taloudessa tämä tarkoittaa noin 1200 euron tuloja ennen verotusta, kahden aikuisen ja yhden lapsen taloudessa noin 2140 euroa. Suomessa on uusimpien tilastojen mukaan 623 000 tällä tavoin määriteltyä vähävaraista taloutta. Vakavia toimeentulovaikeuksia oli 189 000 taloudessa. Köyhyyden syyt ovat hyvin tiedossa. Köyhyyttä aiheuttaa ensisijaisesti perheen työikäisten jäsenten työttömyys, moninaisista syistä johtuva vajaatyöllisyys ja kotitalouden yleinen pienituloisuus.

Suomessa 160 000 lasta elää köyhyydessä. Köyhyys muuttaa lapsen koko elämää. Se rajoittaa harrastamista ja vapaa-aikaa, kaventaa tulevaisuuden mahdollisuuksia, vaikuttaa perhesuhteisiin sekä käsitykseen itsestä osana yhteisöä. Köyhyys muokkaa myös lasten kaverisuhteita ja altistaa kiusaamiselle.

Köyhyys koskee myös eläkeläisiä. Noin 13 prosenttia heistä on pienituloisia. Keskieläke Suomessa on noin 1650 euroa mutta Eläketurvakeskuksen mukaan noin 45 prosentilla naisista ja noin 30 prosentilla miehistä eläke jää alle 1250 euron miinus verot. Tämä tarkoittaa, että todella merkittävä osa eläkeläisistä elää alle virallisesti määritellyn tuloköyhyyden.

Opiskelijaköyhyys koskee noin 35 prosenttia opiskelijoista. 2018 tehdyn tutkimuksen mukaan korkeakouluopiskelijalle jää 465 euroa elämiseen sen jälkeen, kun asumisen kulut on jo vähennetty. Opiskelijat ovat myös eräänlaisessa köyhyysloukussa, koska matala opintuen tuloraja johtaa siihen, että ansiotulojen nousu johtaa tukien leikkaamiseen.

Näiden kaikkein hauraampien ryhmien asema on sikäli hankala, että heillä ei ole lainkaan tai vain hyvin rajallisesti mahdollisuus parantaa itse omaa asemaansa esimerkiksi työnteolla. Samoin on tyypillistä, että heidän taloudellisessa asemassaan ei ole lainkaan iskunkestävyyttä yllättäville menoerille kuten lääke- tai sairaskuluille. Elämisen korttitalo sortuu jo pienestäkin ennakoimattomasta menoerästä. Kun yhdistelee lukuisia erilaisia tilastoja, tutkimuksia ja haastatteluja ja ehdotuksia, niin jää vaikutelma, että hyvin monissa tapauksissa ratkaisuksi riittäisi sellainen tulotason nousu, joka vastaa vähätuloisuuden rajan verotusta. Euroissa se on noin 150 euroa lisää käteen kuukaudessa.

Saunovan yksityisautoilijan ympäristötuska


Ympäristökysymysten eräs ongelma on, että niiden mittakaava on niin massiivinen ja myös näkymätön arjessa, että pienen ihmisen on vaikea löytää kanavia uskottaviin toimenpiteisiin asioiden tilan parantamiseksi; sellaisiin, joihin hän itse voi uskoa. Voimattomuuden tunnetta lisää, että maailman suurin saastuttaja Kiina vain lisää hiilidioksidipäästöjään, kuten myös Intia ja Venäjä. USA:n päästöt ovat hienoisessa laskussa mutta se taas erosi Pariisin ilmastosopimuksesta. Myös euroopan suurten maiden kuten Ranskan, Puolan ja Espanjan päästöt vain kasvavat, jopa Saksassa hieman.

Suomessa kasvihuonekaasujen päästöt on laskussa mutta niin kauan kuin teollisuudessa ja energiantuotannossa ei tapahdu olennaista fossiilisten polttoaineiden käytön vähenemistä, niin mitään suuria saavutuksia ei saada aikaan. Kun tavallinen kansalainen haluaa vaikuttaa mahdollisimman suoraan ilmastomuutokseen, hänellä on kaksi tehokasta keinoa – yksityisautoilun vähentäminen ja puunpolton lopettaminen. Näihin juuri sinä ja minä voimme vaikuttaa vaikka muut saastuttavat enemmän. Suomessa liikenteen päästöt ovat varsin tarkkaan 20 prosenttia kaikista kasvihuonepäästöistä ja näistä puolet eli noin 10 prosenttia tulee yksityisautoilusta. Samoin Suomessa katetaan energiankulutuksesta 25 prosenttia puulla. Puulämmittäminen, takat ja saunat ovat suuria mustan hiilen tuottajia, joka taas on merkittävä tekijä ilmaston lämpenemisessä. Helsingissä omakotitaloalueilla jopa 40 prosenttia haitallisista hiukkasista on peräisin puun poltosta.

Ja ongelma on valmis. Oman auton käytön ja puun käytön ja esimerkiksi saunomisen vähentäminen, ovatkin suorimpia ja tehokkaimpia keinoja ottaa henkilökohtaisesti vastuuta ilmastonmuutoksesta ja elinympäristön laadusta. Pyhät lehmät ovat uhattuna. Kaikki muut keinot ovat näitä merkittävästi välillisempiä. Elämäntapoja pitäisi muuttaa. Pitäisi valita. Kuinka moni ottaa haasteen vastaan?

Vakautta, luotettavuutta ja tulevaisuudenuskoa eduskuntaan

Hyvä lukijani. Liike Nyt on valinnut minut kuluvan kevään eduskuntavaalien kansanedustajaehdokkaaksi. Olen tästä otettu mutta samalla se asettaa korkeat vaatimukset toimintani luotettavuudelle ja ihmisläheisyydelle. Ehdokkuus asettaa korkeat vaatimukset myös ajamieni arvojen ja asioiden oikeudenmukaisuudelle ja esittämieni kannanottojen paikkansapitävyydelle. Pidän myös uudistumisalttiutta ja tulevaisuudenuskoa arvossa. Näistä seikoista – vakaudesta, luotettavuudesta, oikeudenmukaisuudesta ja tulevaisuuteen katsovasta politiikanteosta – annan Teille toiminnassani turvatakuut.

***

Liike Nyt ei ole puolue. Se on kansanliike, yhteisö, joka ei sijoitu ideologiselle poliittiselle puoluekartalle, ei oikealle eikä vasemmalle eikä keskelle. Liike Nyt edustaa uutta ajattelua, joka perustuu Liikkeen kannattajien osallistavaan demokratiaan ja asiantuntijatiedon perusteella tehtävälle päätöksenteolle. Liikkeen kannattajaksi voi ilmoittautua osoitteessa https://liikenyt.fi/. Kun äänestät minua, et äänestä ainoastaan henkilöä eduskuntaan neljäksi vuodeksi vaan samalla äänestät itsellesi suoran kanavan eduskunnan päätöksentekoon noin 50-100 kertaa vaalikaudessa.

Kansalaisten asemaan ja oikeuksiin liittyvien kaikkein tärkeimpien asioiden kanta muodostetaan Liikkeen kannattajien toimesta verkossa tapahtuvien äänestysten perusteella. Näitä eri vaihtoehtoihin perustuvia äänestyksiä tulee olemaan yhdestä kahteen kuukaudessa. Äänestyksessä eniten kannatusta saaneesta vaihtoehdosta tulee Liike Nyt:n kanta eduskunnassa. Sitoudun tässä ja nyt äänestämään eduskunnassa tuon liikkeen kannattajien päättämän kannan mukaisesti.

***

Omista vaaliteemoistani tärkeimmät ovat yhteiskuntaturvallisuus, työelämäkysymykset, korkeakouluopiskelijoiden sosio-ekonominen asema sekä huolenpito elinympäristöstämme.

Yhteiskuntaturvallisuudella turvataan jokaisen kansalaisen hyvän elämän ja elinympäristön perusedellytykset. Minulle yhteiskuntaturvallisuus on kansalaisten arjen turvallisuutta, jolla on riittävän toimeentulon turvaava taloudellinen ulottuvuus ja sosiaalinen ulottuvuus, johon kuuluu riittävä ja oikeudenmukainen sosiaaliturva ja hoiva. Eettinen ulottuvuus takaa jakamattomien ihmisarvojen ja erilaisuuden hyväksymisen ja fyysinen ulottuvuus kattaa esimerkiksi poliisin ja armeijan toimintaedellytysten turvaamisen.

Korkeakouluopiskelijoiden asemaa pitää parantaa opintotuen tulorajan nostolla, perustulokokeilun käynnistämisellä, solu-asumisesta vaiheittain luopumisella sekä takkuavien opinto-ohjauksen ja mielenterveyspalvelujen kehittämisellä.

Suomalainen työelämä on uusimpienkin tutkimusten mukaan eurooppalaista huippuluokkaa toisin kuin ammattiyhdistysliike antaa ymmärtää. Politiikkaa ja työelämää tulee kehittää nykyistä vähemmän ay-liikevälitteiseksi kunnioittamalla työnantajien ja työntekijöiden välistä paikallista sopimista. Ay-liikkeellä on kuitenkin tärkeä rooli sopimus- ja neuvottelutoiminnassa.

Elinympäristömme on meille meidän jokapäiväinen ympäristökysymyksemme. Ihmisen mittakaavan mukaisilla toimilla pystymme jokainen vaikuttamaan siihen. Itämeren suojelu on sydäntäni lähellä. Samoin yksityisautoilun harkittu rajoittaminen ja julkisen liikenteen ratkaisujen tukeminen ovat perusteltuja kehityssuuntia. Kaupunkien tiivistäminen täydennysrakentamisella on toimiva ratkaisu, joissa painopisteen tulee olla jo rakennettujen alueiden uusiutuvassa käytössä. Luontoon ei Helsingissä ole varaa koskea.

***

Jos koet ajamani asiat omaksesi tai haluat kuulla niistä lisää, niin ota yhteys ja ilmoittaudu valitsijayhdistykseni kannattajaksi osoitteeseen: mikantukitiimi@gmail.com tai +358 40 0702662.  Sinuun otetaan yhteyttä.

Mika Oranen

puhelin:                                         +358 44 5563434

email:                                             moranen1@welho.com

tukiryhmä:                                    mikantukitiimi@gmail.com

Mikan vaalipäällikkö: Sofia Oranen

www-sivusto/blogit:                 https://mikanhelsinki.com/

Facebook:                                     https://www.facebook.com/mika.oranen.1

Twitter:                                         @OranenMika

Instagram:                                    @morahelsinki

tukiryhmän lahjoitustili:           FI65 8000 1711 3229 67

Korkeakouluopiskelijat – nykypäivän köyhälistöä


Kuvahaun tulos haulle helsingin yliopisto

Yhteiskunnallisessa keskustelussa ollaan usein huolissaan vanhusten, yksinhuoltajien ja työttömien ja muidenkin heikossa asemassa olevien kohtaloista. Eräs ryhmä kuitenkin lähes poikkeuksetta unohtuu, korkeakouluopiskelijat. Korkeakoulut ja niiden resurssit ovat syystäkin olleet julkisuuden kritiikin kohteena mutta niissä opiskelevien asioiden tilasta ei juuri kukaan näytä olevan huolissaan.

Eräänlainen rääsyläisromantiikka kuvastaa mielikuvia opiskelijaelämästä. Siis niillä, jotka eivät itse elä tuota elämää. Romantiikka on kaukana, kun pakollisten menojen jälkeen käteen ei jää yhtään euroa, ei yhtään. Reseptilääkkeet, talvitakin osto kirppikseltä tai välttämättömän bussilipun päivittäinen osto vaihtuneeseen päivähoitopaikkaan voi kaataa talouden. Opiskelen itse kahdessa maisteriohjelmassa Helsingin yliopistossa ja vaikka omalla kohdallani tätä ongelmaa ei ole, niin muiden opiskelijoiden kanssa keskustellessa asia nousee toistuvasti esiin. Usein naureskellen läpi kyynelten.

Tukijärjestelmien tulisi ottaa nykyistä paremmin huomioon opiskelijoiden erilaiset elämäntilanteet. Kaksikymppisen kotona asuvan opiskelijan tarpeet ovat tyystin erilaiset, kun ammattia vaihtavan kolmen lapsen yksinhuoltajan tarpeet. Vaikka opiskelijoilla on taloudellisesti ahdasta, harva on vaatimassa äänekkäästi esimerkiksi tukien korotuksia. Opiskelijat ovat vähään tyytyväisiä. Eräs seikka nousee toistuvasti esiin ja se on opintotuen tulorajan nosto. Säilyttääkseen itsenäisesti asuvan 250 euron opintorahan, kuukaudessa saa ansaita keskimäärin 667 euroa kutakin tuettua kuukautta kohti. Tämä raja saisi olla tuntuvasti korkeampi, esimerkiksi kaksinkertainen.

Kysymys ei ole siitä, että opinnot venyisivät työssäkäynnin johdosta. Kysymys on lähinnä siitä, että opiskelijat voisivat ottaa vastaan hiukan paremmin palkattua työtä tai siitä, että he voisivat jatkaa aiemmassa työssään jonkin verran pidempään täysipainoisesti opiskellen. Uudistuksella olisi kuitenkin merkittävä positiivinen vaikutus opiskelijoiden sosio-ekonomiseen asemaan ja elämän laatuun ja myös opiskelumotivaatioon.

Korkeakouluopiskelijoiden arjessa on eräitä muitakin arjen ongelmia: ahdas, vuosia kestävä soluasuminen ei ole enää tätä päivää, opinto-ohjauksen resurssit ovat rankasti alimitoitettuja kuten myös opiskelijoiden mielenterveyspalvelut. Mutta palaan niihin myöhemmin.