Ammattiyhdistysliike on romahtamassa?

Palkansaajajärjestöjen järjestäytymisaste on romahtanut. Työ- ja elinkeinoministeriön uunituoreessa tutkimuksessa kokonaisjärjestäytymisaste on 59,4 % edunvalvonnan piirissä olevista eli palkansaajista ja työttömistä. Luku on historiallisen alhainen – ja voimakkaassa laskussa. Järjestäytymisaste on laskussa kohti 50 %, joka on legitimiteettiraja. Mihin perustuen ammattiliitto tai keskusjärjestö voi tehdä sopimuksia tai muita sitoumuksia, jos sillä on vain vähemmistön puhevalta? Miesten järjestäytymisaste on enää 52,3 % ja laskussa. Käytännössä vain joka toinen mies kuuluu enää ammattiliittoon. Naisista järjestäytyneitä on 66,4 % eli kaksi kolmannesta. Aiemmin Helsingin Sanomien selvitys osoitti, että alle 35 vuotiaista vain alle 40 % on järjestäytyneitä.

Ammattiyhdistysliikkeen jäsenmäärän lasku ei ole yllätys. Sitä on jatkunut jo vuosikausia. Mistä sitten vetovoiman hiipuminen johtuu? Iltalehden haastattelussa SAK:n puheenjohtaja Jarkko Eloranta mainitsee syyksi vain pienten työpaikkojen lisääntymisen. Mutta hänkin tietää, että syyt ovat paljon moninaisemmat.

Tässä muutamia.

Asia ei kiinnosta eikä puhuttele. Ammattiyhdistystoiminnalla on menneen maailman maine. Palkansaajat ovat yksilöllistyneet eivätkä kaipaa sopimusjargonia puhuvaa ay-aktiivia kupeelleen. Ay-liikkeen raskas retoriikka ja pinnalle liimatun tuntuinen pakkomodernisointi digi-maailmaan ei innosta, jos sisällössä ei ole mitään uutta eikä puhuttelevaa. Ay-liikkeessä on kulttuurina hehkuttaa sen tärkeyttä samanmielisten kesken.

Ay-liikkeen toimintatapaa ei koeta omaksi. Nykypäivän palkansaajat eivät koe lakkoja, tukilakkoja tai poliittisia lakkoja omakseen. Siksi lakkotoimet ovatkin vain uhkia, ulosmarsseja ja hetkellisiä työnseisauksia; työntekijät kun eivät suostu enää muuhun. Toreille kerääntyvät aktiivit. Ay-liikkeen politisoituminen herättää torjuntaa samoin kuin ay-liikkeen profiili vahvasti vasemmistolaisena liikkeenä. Palkansaajista suurin osa ei ole vasemmistolaisia.

Historiassa eläminen. Ay-liike elää historiassaan. Sen saavutukset menneisyydessä ovat kiistattomat mutta vuosikymmeniin ei enää ole tullut mitään sellaisia uusi merkittäviä avauksia, jotka voitaisiin laskea ay-liikkeen erityiseksi ansioksi. Nykypäivän palkansaajalle ne eivät ole saavutuksia vaan itsestäänselvyys. Ay-liike ei ole kyennyt uudistumaan saavutuksilla. Näytöt puuttuvat.

Ukkoutuminen ja akkautuminen. Ay-liikkeen keulahahmot ovat valtaosaltaan varttuneessa keski-iässä olevia miehiä ja naisia, jotka toimivat 1980- ja 1990-luvun opein ja asentein. Tapa ja tyyli tehdä asioita eivät puhuttele tämän päivän nuoria tai nuorenmielisiä eikä muita kuin ay-aktiiveja.

Paikallinen toiminta lähellä jäsentä on innotonta tai sitä ei ole. Mitä on tämän päivän ammattiosastojen tai yhdistysten tarjonta jäsenilleen? Kokouksia, tiedotustilaisuuksia ja joku tuikahdus kerran kaksi vuoteen. Paikallisen tason aktiiveja tai semi-aktiiveja on noin 5-10 % jäsenistöstä ja sekin aktiivisuus on lähinnä viestinnän seuraamista. Paikallistoimijoilla ei ole eväitä saada jäsenistöä liikkeelle lähes millään keinolla. Kilpailukyky puuttuu.

Jäsenyys maksaa liikaa. Ay-liikkeen jäsenmaksu työttömyyskassamaksuineen on noin 300-600 euroa vuodessa. Absoluuttinen valtaosa jäsenistä ei saa tällä rahalla juuri mitään. Ay-liikkeen omienkin tutkimusten mukaan kysymyksessä on lähinnä vakuutuksesta työttömyyttä vastaan. Sen saa Yleisestä työttömyyskassasta 110 eurolla.

(Kirjoittajalla on 30 vuoden kokemus ay-liikkeen eri tehtävissä ja hän on toiminut muun muassa kahden ammattiliiton puheenjohtaja ja SAK:n hallituksessa.) o

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s