Contact

Suomalaiset ovat suvaitsevaisia niin kauan, kun eivät kohtaa erilaisuutta

Ollaanko ”suvaitsevaisessa” Suomessa viettämässä suvaitsevaisuuden hautajaisia? Suomalaisia pidetään yllensä maltillisina ja harkitsevina. Näin varmasti pääsääntöisesti onkin. Mutta suomalaisia ei voi pitää hyvällä tahdollaankaan enää suvaitsevaisina kuin ehkä osiltaan. Kehitys on huolestuttava ja sitä ei voi hyväksyä. Suomalainen suvaitsevaisuus on illuusio.

Suvaitsevaisuus on sen hyväksymistä, että ihmiset ovat luonnostaan erilaisia ulkomuotonsa, asemansa, puhetapansa, käyttäytymismuotojensa ja arvojensa puolesta. Jokaisella on oikeus elää rauhassa ja olla sellaisia kuin ovat. Se merkitsee myös, ettei kukaan saa väkisin tyrkyttää näkemyksiään toisille. Myöskään yhteiskunnallista epäoikeudenmukaisuutta ei tarvitse sietää eikä omasta vakaumuksesta tarvitse luopua.  Suvaitsevaisuus tarkoittaa myös, että ihminen saa vapaasti pitää kiinni vakaumuksestaan ja hyväksyy sen, että toiset pitävät kiinni omastaan.

Suurta osaa edellä esitettyjä YK:n Suomenkin hyväksymiä periaatteita rikotaan törkeästi Suomessa. Olen omassa vaalityössäni joutunut kuuntelemaan tuntikausia Perussuomalaisten julkisen rasistisia puheita heidän vaalityössään. Samanhenkiset pienryhmittymät menevät vielä pidemmälle. Olen mennyt suomalaisesta rasismista henkisesti aivan hapoille. Eräs rouva kuunteli kanssani noita puheita tovin Hakaniemen torilla ja sanoi, että etkö voisi kirjoittaa tuosta johonkin. Nyt kirjoitan.

”Suomi ei tarvitse yhtään neekeriä tai vinosilmää!” tai ”On vain ajan kysymys, kun muslimien raiskaustsunami vyöryy Helsingin yli” tai ”Jos matu ei sopeudu, niin se pannaan sopeutumaan vaikka väkisin. Eikö vaan?”. Ja kannattajat nyökyttelee. Tavalliset suomalaiset ihmiset. Muiden puolueiden pakotettu myötäily äänten menettämisen pelossa vain lisää hyväksyntää ja vähentää suvaitsevaisuutta.

Suomalaisten etnisen erilaisuuden kohtaaminen, ymmärtäminen ja hyväksyntä on historiallisesti lyhytaikaista ja kulttuurisesti ohutta. Usein muita kun kantasuomalaisia syyllistetään siitä, että he eivät sosialisoidu suomalaiseen yhteiskuntaan. Tämä prosessi ei ole yksisuuntainen. Kuinka monta tuttua sinulla on muista kuin suomalaisista? Kohteletko sinä naapurustosi etnisesti erilaisia perheitä kuten suomalaisia perheitä? Valtaosalla suomalaisista ei ole yhtään maahanmuuttajataustaista kontaktia vaikka heidän kotikonnuillaan siihen olisi kaikki mahdollisuudet? Miksi ei? Minulta voi noutaa peilin.

Päätän tämän kirjoituksen erään vanhan miehen Narinkkatorilla 11.4.2017 sanomaan kommenttiin: ”Tapasin 70-luvulla ensimmäisen neekerin. En osannut suhtautua neekeriin silloin enkä ole oppinut suhtautumaan neekereihin tähän päivään mennessä.” Syvässä istuu …

Ympäristö- ja ilmastokysymyksissä luonto asettaa ehdot ihmiselle, ei ihminen luonnolle tai toisille ihmisille

Ympäristökysymykset ovat minulle elinympäristökysymyksiä. Toisin sanoen kysymyksiä siitä, miten eri tekijät vaikuttavat elinympäristööni. Tässä on kaksi ulottuvuutta. Ensiksikin välitön lähiympäristö, jossa elän ja liikun joka päivä, sen puhtaus, viihtyisyys ja kauneus. Toinen näkökulma on laajempi, universaalimpi, jossa otan vastuuta osaltani laajemmista ympäristökysymyksistä, kuten merien saastumisesta ja ilmastonmuutoksenvaikutuksista ja erityisesti näiden vaikutuksista ihmisyhteisöihin eri puolilla maapalloa.

Kummassakin kysymyksessä, niin lähiympäristön kuin laajemman ympäristönäkemyksen kysymyksissä, olen oppinut kuuntelemaan nuoria. Ja nuoria kannattaa kuunnella tarkoin. Nuorilla on tapana etsiä ratkaisuja kysymyksiin mitä pitää tehdä ympäristön hyväksi. Vanhemmilla, keski-ikäisillä – ja erityisesti tällaisilla keski-ikäisillä miehillä – on tärkeää perustella, miksi jotain ei tarvitse tehdä ympäristön hyväksi. Oma vastuu siirretään muiden suuremmaksi vastuuksi. Vastuunpakoilulle löydetään aina syyt; olemme pieni maa ja Intia, Kiina ja USA saastuttavat enemmän, miksi minun pitäisi luopua puiden polttamisesta takassa tai puukiukaassa kun energiatuotanto saastuttaa kuitenkin. Yksityisautoilua taas puolustetaan elämänmuotona tai ”joustavan arjen välttämättömyytenä” vaikka julkinen liikenne kuljettaisi ovelta ovelle. Ja listaa voisi jatkaa lähes loputtomiin. Erityisesti vastustetaan niitä harvoja toimia, joilla yksittäinen henkilö edes hieman pystyisi edistämään ympäristökysymysten ratkaisuja.

Nuorilla on tähänkin linjaus. Keskustelin yliopistolla asiasta erään valveutuneen opiskelijan kanssa ja hänen viestinsä oli selvä; luonto asettaa ehdot ihmiselle, ei ihminen luonnolle tai toisille ihmisille. Suurin osa valtaapitävistä ja heidän ikätovereistaan kansalaisista eivät ole kasvaneet ja sosialisoituneet niin ympäristötietoisessa ympäristössä kuin nuoremmat sukupolvet ja heidän on vaikea kulttuurisesti omaksua moderneja ympäristöarvoja omakseen. Nuorille taas kysymys on itsestäänselvyydestä ja heidän tulevaisuudestaan, kuten eräs nuori torikeskustelussa minua muistutti.

Ympäristö- ja ilmastokysymyksissä on tyypillistä, että tavoitteet ja keinot, joita niihin pääsemiseksi esitetään, ovat hyvin kaukana toisistaan. Suomalaiset arkailevat tehdä riittävän kovia päätöksiä näissä asioissa. Hieno päätös on, että kiivihiilen poltto energiantuotannossa loppuu Suomessa viimeistään 2029. Mutta myös turpeen ja polttoöljyn energiakäyttö pitäisi lopettaa kokonaan. Tätä taas arkaillaan, koska se koskee kotitalouksia eli äänestäjiä. Hiilineutraali Suomi on monien tavoitteena. Mutta hiilineutraalius tavoitteena on täysin riittämätön. Miksi? Siksi, että ilmakehässä on jo nyt liikaa hiilidioksidia. Hiilineutraalius tarkoittaa sitä, että metsät ja pellot sitovat yhtä paljon hiilidioksidia, kuin mitä tuotamme. Hiilineutraalius ei siis paranna yhtään nykyistä huonoa tilannetta vaan vain ylläpitää sitä. Nykyinen päästötaso vaikka pienennettynäkin vain pahentaa tilannetta. Hiilinielujen pitäisi olla reilusti suurempia kuin Suomen päästöjen määrä ilmakehään, jotta tilanne paranisi. Tavoitteena pitää olla hiilipositiivisuus.

Turvallisuuspolitiikan on Suomessa perustuttava konsensukseen


Suomen turvallisuuspolitiikan on oltava konsensuspolitiikkaa. Poliittinen ideologisuus tai hallitus- vs. oppositioasetelmat eivät saa esittää roolia kun turvallisuuspoliittisia tai puolustuspoliittisia ratkaisuja tehdään. Veneenkeikuttajien on hyvä muistaa, että se on oma vene, joka silloin keikkuu!

Vakaus on turvallisuutta, epävakaus luo turvattomuutta. Venäjän toimet Euroopassa ovat osoittaneet, että se on valtiona juuri niin arvaamaton, kuin mihin monet maat ovat varautuneet. Epävakauden tila ei voi olla pienen maan intressi. Vain muutama päivä sitten ruotsalaiskenraali Karlis Neretnieks muistutti, että Suomen, Ruotsin ja Naton on valmistauduttava puolustamaan myös Skandinavian pohjoisia alueita yhteistuumin Venäjän luomaa uhkaa vastaan eikä keskittyä vain pääkaupunkeihin tai yksittäisiin strategisiin muihin kohteisiin.

Suhtaudun Natoon pragmaattisesti. Pyrin löytämään turvallisuuspoliittisiin kysymyksiin käytännönläheisiä, arkijärkisiä ratkaisuja, joille löytyy asiaperusteet. Eurooppaan ei tule EU-armeijaa vaikka jopa presidenttimme on haikaillut sen perään. Nato säilyy valtaosan EU-maiden sotilaallisena turvallisuusjärjestelynä ja sen ulkopuoliset maat linkittyvät Natoon eriasteisinä kumppaneina.

Nato-päätös Suomessa on päätöksenä täysin poliittinen. Suomelle Nato-jäsenyys olisi luonteva mutta ei välttämätön ratkaisu. Suomessa puolustusvoimat on integroitu Nato-standardeihin jo pitkään kaikilla eri toiminnan aloilla ja yhteiset harjoitukset ovat välttämättömiä valmiuksien ylläpitämiseksi. Jatkuvasti syventyvä kumppanuus tekee Suomesta jo eräänlaisen Naton ulkojäsenen.

Suomen maanpuolustus tarvitsee hävittäjä- ja korvettihankintansa. Uskon siihen, että kummallakin saralla, niin ilma- kuin merivoimissakin, suorituskyky tullaan korvaamaan täysimääräisesti ja todennäköisesti aiempaa paremminkin. Tästä näkökulmasta poliitikot tekivät hävittäjien lukumäärästä tarpeettomasti poliittista viihdettä saadakseen itselleen turvallisuuspoliittista profiilia. Hankittavien hävittäjien lukumäärä ei ole olennainen asia vaan suorituskyky. Puolustushallinnon ja puolustusvoimien asiantuntijat pystyvät määrät kyllä määrittämään. Mutta hankinnoissa ei valtion kustannuspiikki voi olla auki. Tämä vaara on ilmeinen. Jo arvioitu hankintahinta on 7 – 10 miljardia euroa, siis seitsemästä kymmeneentuhanteenmiljoonaan euroon. Ja koko käyttöiän elinkaarikustannukset saadaan, kun tuo luku kerrotaan ainakin kolmella.

Yhteiskuntaturvallisuus luo perustan suomalaisten hyvälle elämälle. Sitä haluan jatkossakin puolustaa – nyt vain poliittisena päätöksentekijänä. Ulkoinen tai fyysinen turvallisuus on ”vain” yksi elementti yhteiskuntaturvallisuudessa. Taloudellinen, sosiaalinen, eettinen ja ympäristöturvallisuus ovat yhä enemmän esillä erityisesti nuorten keskuudessa. Mutta perinteinen ulkoinen turvallisuus luo näille kaikille edellytykset.

***

Kirjoittaja on palvellut puolustusvoimissa noin 34 vuotta. Hän on sotilasarvoltaan kapteeniluutnantti evp. Lisäksi hän on toiminut eduskunnan puolustusvaliokunnassa kutsuttuna asiantuntijana noin 20 vuoden ajan. Kirjoittaja on myös toiminut kahden sotilaita edustavan ammattiliiton hallituksen puheenjohtajana Päällystöliitossa ja Aliupseeriliitossa. Valtakunnallisen maanpuolustuskurssin hän kävi kurssinumerolla 170.

Ay-liike kipuilee, kun valta-asema horjuu

Keskuskauppakamarin toimitusjohtaja Juho Romakkaniemi ehdotti Helsingin Sanomissa (16.3.2019), että paikallista sopimista työehdoista laajennettaisiin ja että sen perusteet kirjattaisiin lakiin. Ehdotus on kannatettava. Romakkaniemi ehdottaa, että yleissitovia työehtosopimuksia noudatettaisiin, ellei yrityksessä tai työpaikalla ole sovittu paikallisesti toisin. Ei liene yllättävää, että jo seuraavan päivän lehdessä SAK ja STTK tyrmäsivät ehdotuksen. Mutta joko he eivät olleet lukeneet Romakkaniemen ehdotusta kunnolla tai sitten eivät vain halunneet sitä ideologisista syistä ymmärtää oikein. Veikkaan jälkimmäistä.

SAK:n puheenjohtaja, ja ystäväni, Jarkko Eloranta lähtee siitä, että yleissitovuus estää työehtokilpailun yritysten välillä. Tähän liittyy kaksi ongelmaa. Ensiksikin ajatus, että yritykset olisivat niin yhdenmukaisia, että yleissitovat työehtosopimukset olisivat kaikille yhtä sopivia ja toimivia. Suuryritysten ehdoilla tehdyt sopimukset ovat aivan liian jäykkiä toimiakseen monissa pienissä ja keskisuurissa yrityksissä, joilla ei edustusta neuvottelupöydissä omia intressejään ajaakseen.

Toiseksi, Eloranta tulkitsee, että yleissitovista työehtosopimuksista luovuttaisiin kokonaan. Tällaista ei Romakkaniemi esitä. Päinvastoin, niitä noudatettaisiin niin sanottuna perälautana, jos paikallisia sopimuksia ei tehtäisi. Palkansaajan sopimukselliseen turvaan ei tulisi mitään muutoksia. Elorannan esimerkki kahden euron tuntipalkasta on harhaanjohtava ja lähentelee perussuomalaisten populismia. Miksi paikallisesti joku sopisi kahden euron tuntipalkasta, jos yleissitova työehtosopimus antaisi paremman? Palkansaajajärjestöissä tulkitaan paikallinen sopiminen kyseenalaisen laajasti, jolloin saadaan luotua vaikutelma, että paikallinen sopiminen olisi jo laajasti käytössä. Näin ei ole. Omia sopimuksia ei tehdä vaan tosiasiallisesti kyse on keskustason työehtosopimusten joustorakenteiden soveltamisesta työpaikoilla. Yleissitovuus ei mahdollista muuta.

Ay-liikkeellä on ainakin kaksi syytä, miksi se vastustaa paikallisten sopimusten laajentamista. Erityisesti SAK mutta myös muut keskusjärjestöt sekä liitot pelkäävät oman organisaationsa legitimiteetin murtuvan sopijaosapuolena, jos sopiminen olisi työpaikoilla. Kysymys on siis oman valta-aseman säilyttämisestä. Ay-liikkeen edustajat eivät myöskään luota, että niiden edustajien osaaminen riittäisi työehdoista sopimiseen paikallisesti ja erityisesti vastustavat, että joku muu kuin liiton edustaja voisi sopimuksia tehdä. Liittoihin kuulumattomia on kuitenkin jo noin 40 prosenttia palkansaajista. Ja kolmanneksi ay-liike haluaa estää yksittäisten työntekijöiden tekemästä sellaisia työehtosopimuksia, jotka ovat sen omien ideologioiden tai intressien vastaisia. Ay-liike kamppailee poliittisesta asemastaan yhteiskunnassa. Ilman tuntuvia uusia toimintatapoja se häviää tuon kamppailun.

Ammattiyhdistysliike on romahtamassa?

Palkansaajajärjestöjen järjestäytymisaste on romahtanut. Työ- ja elinkeinoministeriön uunituoreessa tutkimuksessa kokonaisjärjestäytymisaste on 59,4 % edunvalvonnan piirissä olevista eli palkansaajista ja työttömistä. Luku on historiallisen alhainen – ja voimakkaassa laskussa. Järjestäytymisaste on laskussa kohti 50 %, joka on legitimiteettiraja. Mihin perustuen ammattiliitto tai keskusjärjestö voi tehdä sopimuksia tai muita sitoumuksia, jos sillä on vain vähemmistön puhevalta? Miesten järjestäytymisaste on enää 52,3 % ja laskussa. Käytännössä vain joka toinen mies kuuluu enää ammattiliittoon. Naisista järjestäytyneitä on 66,4 % eli kaksi kolmannesta. Aiemmin Helsingin Sanomien selvitys osoitti, että alle 35 vuotiaista vain alle 40 % on järjestäytyneitä.

Ammattiyhdistysliikkeen jäsenmäärän lasku ei ole yllätys. Sitä on jatkunut jo vuosikausia. Mistä sitten vetovoiman hiipuminen johtuu? Iltalehden haastattelussa SAK:n puheenjohtaja Jarkko Eloranta mainitsee syyksi vain pienten työpaikkojen lisääntymisen. Mutta hänkin tietää, että syyt ovat paljon moninaisemmat.

Tässä muutamia.

Asia ei kiinnosta eikä puhuttele. Ammattiyhdistystoiminnalla on menneen maailman maine. Palkansaajat ovat yksilöllistyneet eivätkä kaipaa sopimusjargonia puhuvaa ay-aktiivia kupeelleen. Ay-liikkeen raskas retoriikka ja pinnalle liimatun tuntuinen pakkomodernisointi digi-maailmaan ei innosta, jos sisällössä ei ole mitään uutta eikä puhuttelevaa. Ay-liikkeessä on kulttuurina hehkuttaa sen tärkeyttä samanmielisten kesken.

Ay-liikkeen toimintatapaa ei koeta omaksi. Nykypäivän palkansaajat eivät koe lakkoja, tukilakkoja tai poliittisia lakkoja omakseen. Siksi lakkotoimet ovatkin vain uhkia, ulosmarsseja ja hetkellisiä työnseisauksia; työntekijät kun eivät suostu enää muuhun. Toreille kerääntyvät aktiivit. Ay-liikkeen politisoituminen herättää torjuntaa samoin kuin ay-liikkeen profiili vahvasti vasemmistolaisena liikkeenä. Palkansaajista suurin osa ei ole vasemmistolaisia.

Historiassa eläminen. Ay-liike elää historiassaan. Sen saavutukset menneisyydessä ovat kiistattomat mutta vuosikymmeniin ei enää ole tullut mitään sellaisia uusi merkittäviä avauksia, jotka voitaisiin laskea ay-liikkeen erityiseksi ansioksi. Nykypäivän palkansaajalle ne eivät ole saavutuksia vaan itsestäänselvyys. Ay-liike ei ole kyennyt uudistumaan saavutuksilla. Näytöt puuttuvat.

Ukkoutuminen ja akkautuminen. Ay-liikkeen keulahahmot ovat valtaosaltaan varttuneessa keski-iässä olevia miehiä ja naisia, jotka toimivat 1980- ja 1990-luvun opein ja asentein. Tapa ja tyyli tehdä asioita eivät puhuttele tämän päivän nuoria tai nuorenmielisiä eikä muita kuin ay-aktiiveja.

Paikallinen toiminta lähellä jäsentä on innotonta tai sitä ei ole. Mitä on tämän päivän ammattiosastojen tai yhdistysten tarjonta jäsenilleen? Kokouksia, tiedotustilaisuuksia ja joku tuikahdus kerran kaksi vuoteen. Paikallisen tason aktiiveja tai semi-aktiiveja on noin 5-10 % jäsenistöstä ja sekin aktiivisuus on lähinnä viestinnän seuraamista. Paikallistoimijoilla ei ole eväitä saada jäsenistöä liikkeelle lähes millään keinolla. Kilpailukyky puuttuu.

Jäsenyys maksaa liikaa. Ay-liikkeen jäsenmaksu työttömyyskassamaksuineen on noin 300-600 euroa vuodessa. Absoluuttinen valtaosa jäsenistä ei saa tällä rahalla juuri mitään. Ay-liikkeen omienkin tutkimusten mukaan kysymyksessä on lähinnä vakuutuksesta työttömyyttä vastaan. Sen saa Yleisestä työttömyyskassasta 110 eurolla.

(Kirjoittajalla on 30 vuoden kokemus ay-liikkeen eri tehtävissä ja hän on toiminut muun muassa kahden ammattiliiton puheenjohtaja ja SAK:n hallituksessa.) o

Puolustuspolitiikassa puolustushallinto vie, poliitikot vikisee

Suomalaista turvallisuuspoliittista keskustelua on viime aikoina leimannut keskustelu hankittavien hävittäjien määrästä. Erityisesti poliitikot kokoomuksessa ovat halunneet profiloitua ”isänmaan puolustajiksi” tällä tavoin. Heidän mukaansa puolueet ovat sitoutuneet 64 hävittäjän ostoon. Tämä ei pidä paikkaansa, koska mitään päätöstä asiasta ei ole tehty. Hävittäjähankinnan ohjelmajohtaja Lauri Puranen on osaltaan hämmentänyt keskustelua. Ensin hän ilmoitti tammikuussa, että Suomen tilaamien hävittäjien lukumäärä ratkeaa vasta ensi hallituskaudella ja että 64 on alustava luku. Viittä päivää myöhemmin hän jo totesi, että ”hävittäjien lukumäärällä ja niiden kyvykkyydellä on molemmilla merkittävä vaikutus kriisien ennaltaehkäisykykyyn ja Suomen puolustusjärjestelmän uskottavuuteen ja suorituskykyyn. Laadulla ei voi korvata määrää eikä määrällä laatua. Molempia siis tarvitaan uskottavuuden saavuttamiseksi.”

Pidän selvänä, että poistuvien hävittäjien suorituskyky pitää vähintäänkin korvata, mielellään sitä pitäisi parantaa. Hävittäjäkeskustelussa pitäisi kuitenkin 7-10 miljardin – siis kolmen tuhannen miljoonan toleranssi – hankintahinnan ohella keskustella myös elinkaarikustannuksista. Ne ovat ainakin kolminkertaiset hankintahintaan nähden. Elinkaarikustannuksissa ei voi piikki olla auki. Puolustushallinnon sisäisessä kulttuurissa todetaan usein, että jos jotain halutaan, niin perustelut löytyvät aina. Puolustushallinto laskee sen varaan että heidän maineensa on niin luotettava ja osaamisensa niin syvää, että poliitikot eivät sitä pysty haastamaan. Ja ovat siinä oikeassa. Tämä on hävittäjäkeskustelussa kuultu esimerkiksi puolustusvaliokunnan puheenjohtaja Ilkka Kanervan suusta. Puolustushallinto vie, poliitikot vikisee!

Helsingin Sanomissa julkaistiin tuttu mutta erittäin kuvaava kartta Venäjän sotilaspiireistä. Kartta tekee näkyväksi sen, että kuinka perusteltua Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka Venäjän suuntaan on. Mutta yhtä lailla se tekee perustelluksi sen, kuinka perusteltua Nato-jäsenyys voi olla. Tukholman kansainvälisen rauhantutkimuslaitoksen SIPRI:n jo edesmennyt johtaja Alyson Bayles sanoi taannoin eräässä tilaisuudessa Suomessa Suomen ja NATO:n suhteesta diplomaattisesti: ”Suomalaisena pohtisin, kumpi antaa kansallenne paremman suojan, NATO:n ydinasesateenvarjo vai muutama miina metsässä?” Näin siis rauhantutkija. Mitä mieltä te olette?

Köyhyys jäytää myös vanhuksia, lapsia ja opiskelijoita

Kaikista hauraimpien köyhyys on sydäntäni lähellä. Tässä kirjoituksessa pohdin lasten, vanhusten ja opiskelijoiden taloudellista ahdinkoa. Olen kansanedustajaehdokkuuteeni liittyen kartoittanut laajasti yhteiskunnallista poliittista keskustelua, tutkimusta ja mielipidekirjoittelua huono-osaisuudesta. Siis köyhyydestä. Köyhyys on suhteellista. Rahaa on vähemmän kuin muilla, jotta tulisi toimeen. Suomalaisen mediaanipalkka (kaikkien palkansaajien Keskimmäinen arvo, siis eri kuin keskiarvo) on Tilastokeskuksen mukaan varsin tarkkaan 3000 euroa. Siitä menee veroa noin 28 prosenttia eli 840 euroa ja käteen jää 2160 euroa. Näin siis tilastollisesti. Tulotaso on noin kaksinkertainen köyhyysrajalla tai sen alla eläviin nähden.

Suomi on eräs maailman vauraimmista hyvinvointiyhteiskunnista. Se ei kuitenkaan tarkoita etteikö Suomessa olisi köyhyyttä. Köyhyys kalvaa erityisesti silloin, kun kotitaloudella on käytettävissään alle 60 % väestön keskimääräisestä käytettävissä olevasta tulosta. Yhden hengen taloudessa tämä tarkoittaa noin 1200 euron tuloja ennen verotusta, kahden aikuisen ja yhden lapsen taloudessa noin 2140 euroa. Suomessa on uusimpien tilastojen mukaan 623 000 tällä tavoin määriteltyä vähävaraista taloutta. Vakavia toimeentulovaikeuksia oli 189 000 taloudessa. Köyhyyden syyt ovat hyvin tiedossa. Köyhyyttä aiheuttaa ensisijaisesti perheen työikäisten jäsenten työttömyys, moninaisista syistä johtuva vajaatyöllisyys ja kotitalouden yleinen pienituloisuus.

Suomessa 160 000 lasta elää köyhyydessä. Köyhyys muuttaa lapsen koko elämää. Se rajoittaa harrastamista ja vapaa-aikaa, kaventaa tulevaisuuden mahdollisuuksia, vaikuttaa perhesuhteisiin sekä käsitykseen itsestä osana yhteisöä. Köyhyys muokkaa myös lasten kaverisuhteita ja altistaa kiusaamiselle.

Köyhyys koskee myös eläkeläisiä. Noin 13 prosenttia heistä on pienituloisia. Keskieläke Suomessa on noin 1650 euroa mutta Eläketurvakeskuksen mukaan noin 45 prosentilla naisista ja noin 30 prosentilla miehistä eläke jää alle 1250 euron miinus verot. Tämä tarkoittaa, että todella merkittävä osa eläkeläisistä elää alle virallisesti määritellyn tuloköyhyyden.

Opiskelijaköyhyys koskee noin 35 prosenttia opiskelijoista. 2018 tehdyn tutkimuksen mukaan korkeakouluopiskelijalle jää 465 euroa elämiseen sen jälkeen, kun asumisen kulut on jo vähennetty. Opiskelijat ovat myös eräänlaisessa köyhyysloukussa, koska matala opintuen tuloraja johtaa siihen, että ansiotulojen nousu johtaa tukien leikkaamiseen.

Näiden kaikkein hauraampien ryhmien asema on sikäli hankala, että heillä ei ole lainkaan tai vain hyvin rajallisesti mahdollisuus parantaa itse omaa asemaansa esimerkiksi työnteolla. Samoin on tyypillistä, että heidän taloudellisessa asemassaan ei ole lainkaan iskunkestävyyttä yllättäville menoerille kuten lääke- tai sairaskuluille. Elämisen korttitalo sortuu jo pienestäkin ennakoimattomasta menoerästä. Kun yhdistelee lukuisia erilaisia tilastoja, tutkimuksia ja haastatteluja ja ehdotuksia, niin jää vaikutelma, että hyvin monissa tapauksissa ratkaisuksi riittäisi sellainen tulotason nousu, joka vastaa vähätuloisuuden rajan verotusta. Euroissa se on noin 150 euroa lisää käteen kuukaudessa.